3. tammikuuta 2017

Muistoja kolmen vuoden takaa OSA 2

Tänään meillä täällä on tallustellut syntymäpäiväsankari ja talossamme on jälleen 3-vuotias. Kuopus syntyi tasan kolme vuotta sitten melko lailla samaan aikaan päivästä, kun Pikku Kakkosen tunnusmusiikki raikaa televisiossa arki-iltaisin. Jos kaikki olisi mennyt niin kuin alunperin oletettiin, synttärit olisivat hieman toisena ajankohtana. Lasketun ajan mukaan hänen olisi pitänyt syntyä vasta kuuden viikon kuluttua ystävänpäivänä. Mutta toisin kävi. Tämä on toinen osa muistoistani kolmen vuoden takaa. Aloitin tarinan muutama päivä sitten täällä.

1.1.2014
Saavuin isäni kyydillä sairaalaan noin tunti vuoden vaihtumisen jälkeen. Pääsin nopeasti tarkastukseen ja isäni jäi odottamaan josko tarvitsen kuitenkin kyydin kotiin. Kätilö saatteli minut suoraan synnytysosaston tarkkailuhuoneeseen, jossa onnekseni ei ollut ketään muuta. Kätilö oli vielä kovin luottavaisin mielin, että tuskin kyseessä oli lapsivedenmeno. Itse kuitenkin olin varma asiasta ja oikeassahan minä olin. Asian varmistuttua kätilö kovin pahoillaan olevan kuuloisena uutisen kertoi, mutta eipä tuo enää hätkäyttänyt. Mutta se hätkäytti, että siitä alkoi elämäni pahimmassa epätietoisuudessa eletyt hetket. Hetkiltä ne nyt jälkikäteen tuntuvat vaikka silloin se oli pieni ikuisuus.

Kätilö kävi lähettämässä isäni kotiin jatkamaan uniaan ja soitin vielä hänelle perään, että kaikki oli noin suurinpiirtein kunnossa. Jotenkin olin pyörällä päästäni koko tilanteesta enkä edes hoksannut pyytää häntä käymään luonani ennen kotiin lähtöään. Soitin toki vielä miehellekin kotiin ja kerroin tilanteen. Muistan olleeni itkuinen, mutta en tiedä välittyikö se puhelimen välityksellä kotiin asti vai onnistuinko esittämään reipasta. Reippaalta ei olo kuitenkaan tuntunut. Pienessä hetkessä olin joutunut vuodelepoon ennaltamäärittelemättömäksi ajaksi. Olin joutunut kokonaan toisten armoille ja koin sen äärettömän ahdistavana. Vaikka tiesin vauvan takia tekeväni mitä vain, ei se silti tehnyt tilanteesta helppoa. Yö menikin käytännössä valvoessa ja miettiessä ja itseäni tsempatessa. Vauvan sydänkäyrää seurattiin ja supistuskäyrää otettiin. Kaikki vaikutti kuitenkin olevan kunnossa eikä synnytys ollut käynnissä. Se sinällään oli huojentavaa. Yöllä minulle aloitettiin suonensisäinen antibiootti ja sitä oli tarkoitus jatkaa 2 vuorokautta tasaisin väliajoin annos kerrallaan. Lisäksi sain kortisonia vauvan keuhkoja kypsyttämään. Tavoitteena oli, että vauva pysyy mahassa ainakin parin päivän päähän perjantaihin eli siihen asti kun raskausviikkoja olisi kasassa 34. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään siitä saisiko vauva sitten syntyä tai käynnistettäisiinkö synnytys vai mitä tulisi tapahtumaan. Ennemminkin puhuttiin siitä, että voi mennä viikkojakin.

Aamupäivällä pääsin vielä lääkärin tutkittavaksi ja kaikki oli edelleen ihan kunnossa mitä nyt lapsivettä tihkui edelleen hiljalleen. Sain kävellä muutaman askelen verran eli juuri sen matkan mitä huoneessa sijaitsevaan vessaan oli. Sain jalkaani ihanaakin ihanammat tukisukat. Vuodelevossa olevalle ne toki ovat tuikitarpeelliset laskimotukosten ennaltaehkäisemiseksi. Voin muuten sanoa, että olipa tiukat pukea! Kätilö niitä jalkoihini kiskoi suorastaan hiki hatussa ja välillä meitä niin naurattikin. Olihan tilanne kieltämättä hieman huvittava. Päivällä myös lastenlääkäri kävi luonani kertomassa mahdollisesta tulossa olevasta tilanteesta eli siitä, että vauvamme tulee ehkä syntymään keskosena. Sain kuulla mitä lapsen voinnin suhteen voi olla odotettavissa heti syntymän jälkeen ja miten tilanne hoidetaan. Lääkäri oli nuori, mutta hän oli silti äärimmäisen vakuuttava ja olin varma, että olemme hyvissä käsissä. Silti ahdistunut oloni jatkui. Se ei kuitenkaan missään vaiheessa liittynyt huoleen omasta tai vauvan terveydentilasta vaan siihen epätietoisuuteen. Odotin myös kovasti miehen ja esikoisen vierailua ja kun he vihdoin iltapäivällä saapuivat en hetkeen osannut muuta kuin itkeä. Miten puolessa vuorokaudessa voikin tulla niin kova ikävä. Heidän vierailunsa kuitenkin helpotti oloani hieman ja seuraavana yönä sain jo hieman nukuttuakin.

2.2.2014
Yö sujui rauhallisesti, lukuunottamatta muutamaa herätystä joko sykekäyrää tai antibioottia varten. Päivä ei liiemmin tarjonnut mitään uutta. Yksi kätilö sanoi, että katsotaan huomiseen ja toinen puhui viikoista. Edelleen siis epätietoisuus jatkui. Jossain vaiheessa iltapäivää vauvan sykekäyrään tuli notkahdus ja siitä seurasi yli puolen vuorokauden mittainen kiinteän ruuan syöntikielto mahdollisen kiireellisen sektion varalta. Mehukeittoa kuitenkin sain ja miten se maistuikin hyvältä, sillä nälkä alkoi jossain vaiheessa olla kova. Kuitenkin seuraavana päivänä oli tulossa täyteen 34 raskausviikkoa ja koska supistuksia ei edelleenkään ollut sain luvan olla hetken jalkeilla ja käydä illalla suihkussa. Suihkun jälkeen alkoi kevyesti supistella. Sitä jatkui pitkälle yöhön ja olin jo jossain vaiheessa sitä mieltä, että synnytys on lähdössä käyntiin. Aamuyöstä supistukset kuitenkin lakkasivat lämpöpussin ja panadolin voimalla ja sainkin vielä hetken unta. Olin myös illalla saanut viimeisen antibioottiannoksen, joten seuraava päivä oli kysymysmerkki.

3.1.2014
Aamu alkoi lääkärintarkastuksella. Illan ja yön supistukset olivat tehneet työtään ja hieman edistystä oli tapahtunut. Lääkäri siinä kätilön kanssa pohti miten olisi parasta edetä. Kysyi jopa minulta, että mitähän nyt oikein tehtäisiin. Vastasin vain, että jaa en kyllä yhtään tiedä ja että jospa hän vaikka lääkärinä osaisi sanoa paremmin. Hetken vielä pohdittuaan sain luvan vihdoin syödä ja synnytys päätettiin käynnistää. Infektioriskiä ei haluttu ottaa ja koska vauva oli hyvänkokoinen, viikkoja kasassa 34 ja vauvan keuhkoja kypsyttävät kortisonit annettu, ei nähty enää syytä pitkittää. Sain myös luvan liikkua ja miten mukavaa oli saada oma vapaus takaisin. Tosin yksi suuri koitos oli vielä edessä...

Sain päivän aikana käynnistävää lääkettä kahdesti. Jo lounasaikaan olin kuitenkin jo melko kipeä vaikka toista annosta ei ollut vielä edes annettu. Soittelin päivän mittaan miehelle töihin, että olisi varuillaan ja valmiina tulemaan kiireestikin. Esikoisen myös käynnistetystä synnytyksestä olin oppinut sen, että homma voi lopulta edetä kohdallani nopeastikin. Tämä toinen tosin eteni vielä nopeammin... Kahden aikaan iltapäivällä miehelle soitellessani suosittelin, että josko alkaisi kohta tulla. Sen verran kipeä jo olin. Miehellä ei tapansa mukaan kuulostanut olevan mikään kiire ja pitihän hänen vielä hakea esikoinen päiväkodista ja soittaa pojalle kotiin joku hoitajaksi. Toivoi myös ehtivänsä syödä. Muistelen hänen lopulta saapuneen sairaalaan n. 15.45. Minä puhisin jo minkä kerkesin ja pian siirryttiinkin saliin. Olin koko päivän ollut melko pitkälti jalkeilla koska se tuntui helpoimmalta. Saliin kävely sai aikaan esikoisen synnytyksestä tutun vaikutuksen. Supistukset yltyivät ja hetkessä olin tosi kipeä. Olimme olleet salissa maksimissaan puoli tuntia, kun meidän pieni mies oli maailmassa.

Miten tarina jatkuu... Kerron siitä taas lisää hieman myöhemmin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti