31. joulukuuta 2016

Uudenvuoden muistoja kolmen vuoden takaa

Jostain syystä palaan aina tänä vuoden viimeisenä päivänä niihin hetkiin. Kai se johtuu siitä, että muistot ovat vielä niin tuoreita ja tuntuu kuin mikään yksityiskohta ei olisi unohtunut vieläkään.

Kolme vuotta sitten olin raskaana ja odotin kuopustamme. Raskausviikkoja oli kasassa 33+4. Uudenvuodenaattopäivä oli normaali työpäivä. Minulla olisi vuodenvaihteen jälkeen enää viikon verran työpäiviä jäljellä ennen äitiysloman alkua. Odotin äitiyslomaa innolla ja olin suunnitellut monta kivaa puuhaa vauvan syntymää edeltäville viikoille. Olin muun muassa varannut ajan valokuvaajalta ja tarkoitus oli ikuistaa raskausmasu kauniiksi valokuvamuistoiksi. Esikoinen oli jäämässä samaan aikaan pois päiväkodista viettämään jälleen kotielämää minun ja syntymässä olevan pikkuveljen kanssa. Oli mukavaa ajatella, että saa vielä hetken viettää hänen kanssaan tärkeitä kahdenkeskisiä hetkiä. Mutta toisin kävi...

Mikään ei ennakoinut sitä mitä tapahtui myöhään illalla. Päivä oli sujunut normaalisti ja iltaa vietimme rauhallisesti kotona hyvän ruuan, muutamien rakettien ja lämpimän saunan merkeissä. Esikoinen oli jo ollut hyvän aikaa nukkumassa, kun miehen kanssa vielä puolen yön aikaan katsoimme ikkunasta naapuruston raketteja. Silloin samalla tapahtui jotain mitä en ollut koskaan ennen kokenut. Lapsivettä alkoi vuotaa. En ihme kyllä säikähtänyt erityisemmin vaan jäin jopa ensin miettimään, että mitähän ihmettä tämä nyt on. Kun vettä holahti toisen kerran olin varma asiasta. Sanoin miehellekin, että tässä taitaa nyt olla tarve lähteä sairaalaan. Soitin kuitenkin synnytysosastolle ensin ja kysyin neuvoa ja sieltäkin kätilö kehotti ottamaan taksin ja tulemaan näytille, mutta sanoi myös, että kiire ei ole. Eihän minulla ollut supistuksiakaan ja vettäkin tuli kuitenkin melko pieniä määriä. Ja taksi siis siitä syystä, että miehen oli jäätävä esikoisen kanssa kotiin. Noh, uudenvuodenaatto ja taksiahan on lähes mahdoton saada puolenyön jälkeen. Jonkin aikaa mies taksin tilauskeskukseen jonotti, mutta ei päässyt läpi. Keksin, että soitamme isälleni ja onni oli, että hän oli vielä hereillä ja lupasi tulla kuskiksi. Niin sitä sitten oman isän kanssa ajeltiin keskellä yötä sairaalaan. Hieman tilanne huvittikin ja totesin, että luultavasti melko harva isä pääsee tytärtään kuljettamaan sairaalaan synnyttämään. Niin, sille tiellenihän minä sitten siis jäin.

Tämä on ensimmäinen postaus muistoistani kolmen vuoden takaa. Pysy kuulolla, muistelut jatkuu...


3 kommenttia:

  1. Kiva muistelu <3 Pakko sanoa, että mulla on ollut useampaan otteeseen naapurissa asuva appiukko sairaalakuskina, kun on pitänyt raskaana käydä näytillä. Kerran mentiin synnytykseenkin aika kiireellä (mieskin sentään ehti paikalle suoraan töistään) :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eli todistetusti myös appiukoista on moneksi! =) Hyvä, että apu on lähellä kun sitä tarvitsee.

      Poista