31. heinäkuuta 2016

Uusia alkuja

Niin... Muutoksen tuulet todellakin alkavat vihdoin puhaltaa minunkin suuntaani. Kerron pian lisää!

Mutta kuten varmaan aiemmin blogissani vierailleet huomaavat, on täällä tapahtunut hieman muutosta ulkoasussa. Ei kannata ihmetellä jos muutoksia tulee vielä jatkossakin. Vielä on nimittäin hieman hakusessa pienet yksityiskohdat ja niitä saatan hioa tässä ajan mittaan. Mutta haluan itse selkeämpää ilmettä ja toivon, että osaan sen toteuttaa myös lukijoiden silmää miellyttäväksi.

Ai mutta niin, ne muutokset ja uudet tuulet. Olenkin aiemmin kirjoittanut omasta tilanteestani vain pintaa raapaisten täällä. Luin tuon oman tekstini ja pystyn ajatuksissani palaamaan niihin epätoivon tunteisiin, joita elin vuosi sitten. Se epätoivo jatkui kuukausia lähes läpi talven. Jäin siis kuukautta vaille vuosi sitten työttömäksi ja tämä kulunut vuosi on tarjonnut minulle tunteiden vuoristoradan. Se tunne, kun et kelpaa mihinkään ja et ole oikein mitään. Eräs ajatus kuitenkin alkoi olla kypsyttelyn loppumetreillä ja lopulta sanoin sen ääneen. Jospa vielä opiskelisin. Ja niin minä nyt sitten teen. Aloitan elokuussa sosionomiopinnot ammattikorkeakoulussa. Ette arvaakaan miten helpottunut olo minulla on! Tuntuu juuri siltä kuin katselisi sinisellä taivaalla lipuvia pilvenhattaroita, sellaisia kuin kuvassa alapuolella.


Kaunis taivas veneretkellä 27.7.


Ei tämä tie kuitenkaan mikään helppo tule olemaan. Minulla on jo kokemusta opiskelusta ammattikorkeakoulussa ja tiedän tasan tarkkaan mitä se vaatii. Se oli kuitenkin aikaa ennen lapsia. Nyt tilanne on täysin toinen. Lapset tarvitsevat äitiä yhtä paljon kuin ennenkin. Minun on järjestettävä aikaa opiskelulle niin, että se ei ole lapsilta pois ja siinä jos missä on haastetta. Toivon, että selviän hommasta kunnialla ja että 3,5 vuoden kuluttua minulla on uusi ammatti takataskussa ja jalka tukevasti ainakin oven välissä kohti työelämää, mieluiten toki jo sisäpuolella koko nainen.

Jännittää! Jännittää niin vietävästi silleen hyvällä tavalla, tiedättehän. Ja se tunne kun vihdoin on tulossa jotain mistä on pitkään haaveillut. Hui sentään! Ne viime talven epätoivon tunteet ovat poissa ja tilalla on itsevarma olotila; minä pystyn, minä osaan, voin saavuttaa haluamani kun vain teen töitä sen eteen. Olen aina pyrkinyt ajattelemaan, että asiat kyllä järjestyvät lopulta kun sen aika on. Tuo ajatus meinasi olla kadoksissa, mutta nyt usko siihen on taas palannut.

Syksyn mittaan saattaa olla, että blogissakin välillä näkyy tuleva täysin uusi arki. Blogia en aio lopettaa vaan jatkan omaan tahtiini kuten tähänkin asti. Enhän ole mikään himopostaaja ollutkaan vaan kirjoitan juuri silloin kun on asiaa.

Ja jos juuri sinä minua matkan varrella tsempannut satut tämän lukemaan niin haluan lausua lämpimät kiitokset. Jos ei olisi tukijoukkoja ympärillä niin en tiedä olisinko uskaltanut tähän lähteä! Nyt kuitenkin odotan innolla tulevaa ja hei, reppukin on vielä hommattava! Penaali kuitenkin on jo tilauksessa! =D


11. heinäkuuta 2016

Lasten suusta

Paikkani on jälleen osoitettu. Istuskelimme tässä taannoin eräänä iltapäivänä kuopuksen kanssa sohvalla ja jutustelimme muun muassa roska-autoista ja ohimennen siinä välillä mainitsin, että ruokaa pitäisi lähteä laittamaan. Yhtäkkiä poika komentaa minua topakasti "Äiti mene poojo (pois)!". Kysyin hämmentyneenä tietenkin, että minne nyt on mentävä. Poika osoittaa keittiön suuntaan ja tuumaa "Ruokaa laittaa!". Niin, paikkani todellakin on jälleen osoitettu.

Näitä sopivassa kohdassa osuvia lausahduksia lasten suusta riittää varmasti jokaisessa lapsiperheessä ihan vaikka kirjaksi asti. Minä muun muassa olen saanut aiemminkin kuulla paikkani olevan keittiössä. Köllöteltiin kerran koko poppoo viikonloppuaamuna meidän vanhempien sängyssä kun esikoinen (3 vuotiaana) tuumasi isille: "Myö voitaisiin nousta siun ja pikkuveikan kanssa jo ylös". Johon isi: "Mitäs äiti tekee?". Poika totesi hetkeäkään miettimättä: "Äiti vois nousta ylös ja laittaa aamupalaa!". Niin, tiedän tosiaan paikkani...

Seuraavankin lohkaisi esikoinen olleessaan kolmen vanha. Tämäkin aamulla, kun vielä harkittiin ylösnousua (parhaat jutut muuten tulee juuri semmoisina rentoina hetkinä, kuten juuri kiireettöminä aamuina). Jokin eläinaiheinen juttutuokiohan siinä oli meneillään, kun poika sitten kruunasi kaiken ja käytiin seuraavanlainen keskustelu, jonka poika aloitti tuumaten: "Isi on hevonen.". Kysyin sitten mikä hän itse mahtaa olla niin vastaus oli ilmeinen: "Hevonen!". Kun kysyin mikäs äiti sitten on niin vastaus tuli kirkkaasti ja kuuluvasti "Lehmä!". Voiko päivä enää paremmin alkaa!?

Meillä on myös pohdittu fysiikan lakeja. Erään kerran esikoinen oli isin kanssa iltasuihkussa ja satuin kuulemaan, kun poika kertoi isille seuraavaa: "Iskä, tiiätkö että vesi kulkee putkia pitkin? Siellä ne työntää toisiaan ja valuu ylämäkeä alas.". Ihan viisas toteamus. Paikkansa pitävyyttä en voi varmistaa sillä olen näissä asioissa hirmu huono.

Pari kesää sitten esikoinen vasta harjoitteli ottamaan keinussa itse vauhtia. Neuvottiin, että vauhtia saa lisää kun koukistaa ja ojentaa jalkoja. Kerran sitten leikkipuistossa poika istui keinussa ja harjoitteli hommaa itsekeen toistellen samalla: "Vetoomus, koukistus, vetoomus, koukistus...". Osui ainakin omaan nauruhermoon aika makeasti!

Nyt kun tuon nuorimmaisenkin sanavarasto on kasvanut suurin harppauksin viime viikkoina niin tätä yhtä maailman parhaista huumorin muodoista on jatkossa meidän katon alla tarjolla enenevässä määrin. Lupaan kertoa parhaat palat teillekin!

10. heinäkuuta 2016

Ikuisuusprojekti

Niin, se minun ikuisuusprojektini... Se josta tasan vuosi sitten kertoilin tässä postauksessa ja lupasin viimeistään vuoden päästä kertoa missä mennään. Itselleni asettama haaste lähti kyllä ihan hyvin käyntiin, mutta sitte tuli häiriötekijöitä. Uusia kukkasia on valmistunut enkä nyt tällä hetkellä tiedä paljonko niitä on. Mutta ei siis kuitenkaan läheskään tarpeeksi. Huoh! Projekti siis jatkukoon. Enkä tasan aseta mitään tavoitteita tai haasteita! =D Valmistuu kun valmistuu. Onneksi värit edelleen miellyttää! =D