28. syyskuuta 2015

Yksin kolmistaan

Ei mitään suurta draamaa kuitenkaan. Olen vain kotosalla kolmistaan nuoremman miesväen kanssa. Isi livahti työreissulle. Viipyy siellä vain yhden yön yli, ei siis ollenkaan kauan. Mutta minulla on silti ihan orpo olo. Jostain syystä en viihdy oikein yksin. Tai enhän siis ole yksin, onhan pojat kotona. Mutta sanotaan, että on tykkää olla ainut aikuinen talossa.

Minulla on aina ollut tietyissä tilanteissa melko vilkas mielikuvitus. Tietyillä tilanteilla tarkoitan sitä, kun on talo on hiljainen ja ulkona pimeää. Näin syksyn syventyessä syventyy pimeyskin. En nauti siitä pätkääkään. Tai nautin silloin, kun kynttilät palavat, takassa on tuli ja vieressä oma rakas. Mutta tämä yksin sohvalla istuminen, kun ikkunan takana on vain pimeää. Ei ei, tämä ei vain sovi minulle.

Kerrostalossa asuessamme ei ollut niin paha asia viettää iltoja tai öitä itsekseen. Kukaan ei voinut olla toisen kerroksen ikkunan takana tai olisi saanut olla aikamoinen akrobaatti. Omakotitaloon muutettuamme mielikuvitus otti taas vallan. Ja mitä tulee ikkunan takana kurkistelijoihin niin sekin on koettu. Se oli ensimmäisessä omassa kodissa, vuokrakämppä, alin kerros maan tasalla. Oltiin asuttu siinä vasta muutama viikko, kun eräänä iltana istuttiin sohvalla telkkua katsellen. Yhtäkkiä huomasin ikkunan takana miehen sivuprofiilin. Sanoin miehelleni (tai silloin taisi olla vielä vain poikaystävä), että ikkunan takana on joku. No eihän se uskonut, mutta intin että varmasti on (tai siinä vaiheessa oli). Rynnättiin parvekkeen ovelle katsomaan ja vielä se hyypiö kävi kulman takaa kurkistamassa, pipopäinen mies. Mieheni lähti perään, mutta ei nähnyt enää ketään. Hyypiö hävisi niille teilleen. Tuon tapauksen jälkeen meni tovi niin, että aina yksin ollessani suljin verhot tiukasti ja tiiviisti.

Nykyään en sulje verhoja. Asutaan kylläkin omakotitalossa ja kuka vain voisi tuolla hiippailla. Mutta jos hiippailee niin samalla tulee sytyttäneeksi pihavalot liikehdinnällään, joten tuskin jatkaa matkaansa enää pitemmälle. Ainoat valojen sytyttelystä kiinni saadut on olleet naapuruston kissoja. Ja pihavalothan valaisevat ja vievät osan synkkyydestä pois. Ehkä kaikkein epämukavinta tässä yksin kotona olemisessa on nykyään se hetki, kun käy nukkumaan. On pääosin hiljaista vaikka ainahan talossa kuuluu rapsahdus sieltä, toinen täältä. Pimeässä yksin maatessa sitä alkaa taas kuvitella kaikenlaista. Onneksi nukun hyvin ja unenpäästä kiinni saatuani herään yleensä vasta aamulla. Aamulla ja varsinkaan aamulla ei mielikuvitus meillä enää laukkaa kellään muilla kuin lapsilla.

Hyvä kuitenkin, että mies tulee jo huomenna kotiin. 

22. syyskuuta 2015

Hyvästi ystävä

Minulla on, tai siis oli, koira. Hetki sitten jouduimme jättämään lopulliset hyvästit. Siitä tuli tänään kuluneeksi kaksi viikkoa ja yksi päivä. Suru valtaa mieleni edelleen päivittäin.

Viivi tuli meidän perheeseen silloin, kun asuin vielä lapsuudenkodissani. Vuosi oli 2000. Viivi saapui syksyisenä iltana, satoi vettäkin. Ensimmäisenä yönä pissareissulla muistan kuinka se eksyi vesirännin alle ja ei ymmärtänyt siirtyä. Siinä se nökötti surkeana vieraassa paikassa ja kauttaaltaan märkänä. Mutta siitä se meidän yhteinen elämä alkoi ja päivä päivältä tutustuttiin enemmän. Löydettiin yhteinen sävel nopeasti.

Viivi oli aina pääasiassa kotikoira. Nuorena käytimme sitä muutamia kertoja näyttelyissäkin kasvattajan toiveesta. Se ei kuitenkaan meitä sen enempää sykähdyttänyt ja lopulta lyhyt näyttelyura tuli päätökseen pigmenttihäiriön myötä. Se ei meitä haitannut. Siitä lähtien Viivi sai viettää leppoisaa elämää kotona. Kokeiltiin agilityäkin, mutta ei sekään oikein ollut meidän juttu. Mukavampaa oli leikkiä yhdessä pihalla ja lenkkeillä metsiköissä, tutkia kaikki kivet ja kannon kolot. Uimista Viivi rakasti, se olisi noutanut keppiä järvestä vaikka aamusta iltaan.

Mökkilaiturilla 2006

Uitettu koira 2007

2009


Viivi oli virallisesti minun koirani. Mutta täysi perheenjäsen siitä tuli meille kaikille. Viivi kietoi kaikki tassujensa ympärille. Kun puhun kaikista tarkoitan isääni ja naapurissa asuneita mummoa, pappaa ja setääni. Viivillä olikin aina useampi koti. Alkuvuosina se vietti aikaa myös isovanhempieni luona hoidossa ja viihtyi siellä hyvin. Myöhemmin se seurasi minua kaupunkikotiini, kun muutin omilleni. Missään vaiheessa en kuitenkaan voinut Viiviä repiä täysin juuriltaan kaupunkiin. Se viihtyi hyvin luonani kaupungissakin, mutta vaati kuitenkin paljon huomiota ja ihmisen läsnäoloa siihen pienestä asti totuttuaan. Minä kävin töissä ja opiskelin, joten katsoimme paremmaksi, että Viivi oli luonani silloin, kun tiesin minulla olevan tarpeeksi aikaa. Tämä ratkaisu tuntui hyvältä ja käytäntökin sen näytti olleen oikea. Tähän rytmiin toimimmekin vuosien ajan. Siinä vaiheessa, kun esikoisemme syntyi vuonna 2011, Viivi vietti edelleen aikaa luonamme. Se sopeutui lapsen tuloon yllättävän hyvin vaikka ei aiemmin ollut tottunut lapsiin. Kun muutimme omakotitaloon, jossa nyt asumme Viivi kävi meille edelleen, mutta jo harvemmin. Se ei enää oikein mielellään matkustanut autossa ja sen takia oli hankalaa liikkua paikasta toiseen. Oli vuosi 2013. Olin toivonut, että Viivi viihtyisi meillä edelleen, mutta lopullinen niitti tuli saman vuoden syksynä. Viivi oli jälleen ollut meillä ja lähdimme viemään sitä takaisin isälleni. Sitä sai taas houkutella autoon ja sen ilmeestä näki, että se ei pitänyt ajatuksesta. Mutta suostui, kun varmasti ymmärsi, että ei ollut vaihtoehtoa. Sillä reissulla se okseni ja ulosti autoon. Jälkimmäistä se ei ollut tehnyt koskaan. Vahinkojahan aina voi käydä, mutta aloimme tuossa vaiheessa ymmärtää, että nyt on kyse jostain muusta. Viivi oli jo pidemmän aikaa ollut autossa levoton ja tämä tapaus selvensi meille sen, että se voi autossa pahoin. Emme vain ymmärtäneet syytä. Noin puolen vuoden kuluttua saimme ainakin jonkinlaisen selityksen. Tämä oli kuitenkin viimeinen kerta, kun Viivi oli luonani. Isänikään ei sitä enää tuon tapauksen jälkeen autoon saanut kuin suostuttelemalla, jos silloinkaan. Niinpä Viivi vietti viimeiset vuotensa turvallisessa ja rauhallisessa ympäristössä isäni luona tutussa kodissa. Siellä kävin sitä tapaamassa aina kun ennätin.

Viivi eli pitkään terveenä ja virkeänä. Ensimmäiset iän tuomat vaivat tulivat noin 10 ikävuoden paikkeilla, kun virtsankarkailu astui kehiin. Se kuitenkin pysyi aisoissa lääkityksellä. Myös tuki- ja liikuntaelinten vaivoja tuli, mutta niihin tepsi akupunktio ja laser ja tarvittaessa kipulääke satunnaisesti. Vuoden 2014 keväällä luulimme hyvästien jo koittaneen. Oli kulunut noin puoli vuotta aiemmin kertomastani automatkasta. Viivi sairastui vestibulaarisyndroomaan. Kyseessä on tasapainojärjestelmän sairaus ja sen oireina on nystagmus (silmien rytminen liike, Viivillä sivuittaissuunnassa), pään kallistuminen ja liikkumisen häiriöt (horjahtelu kävellessä, kaatuilu). Itse sairautta ei voi hoitaa lääkkeillä, ainoastaan pahoinvointiin voi lääkettä antaa. Ennen lääkärin diagnoosia olimme varmoja, että nyt se on menoa. Mutta lääkäri valoi meihin toivoa ja kertoi, että useimmiten koirat toipuvat lähes ennalleen. Niin kävi Viivillekin. Aikaa siinä meni kuitenkin 2-3 viikkoa. Kohtauksesta jäi jäljelle lieviä tasapainohäiriöitä ja pää jäi hieman kallelleen. Selvisimme säikähdyksellä. Huoli kuitenkin alkoi painaa mielessä meillä molemmilla, mutta erityisesti isälläni, jolla oli nyt Viivistä pääasiassa kokonaan vastuu. Sitä ei voinut enää jättää yksin kovin pitkiksi ajoiksi, sillä mielessä oli pelko sairauden uusiutumisesta. Pitkään kaikki meni kuitenkin hyvin. Kohtaus uusi kuitenkin lopulta lievänä vuoden sisällä ensimmäisestä. Tuolloin se meni lähes yhtä nopeasti ohi kuin oli alkanutkin. Jälleen selvisimme säikähdyksellä. Ihmettelimme miten rautainen koiravanhus meillä onkaan. Tässäkin vaiheessa Viivi oli mieleltään vielä hyvin pirteä, se ei selvästi pahemmin surkutellut sairauksiaan. Liikkuminen alkoi kuitenkin olla vähäistä, lenkillä se ei enää oikein jaksanut käydä. Vain pieniä kävelyjä läheisillä metsäpoluilla. Silloin tällöin oli huomattavissa tasapainon heikkenemistä, mutta ei kohtaukseen viittavaa kuitenkaan. Useimmiten se liittyi esimerkiksi tilanteeseen, kun Viivi oli juuri noussut makuulta ylös. Tasapainojärjestelmällä ilmeisesti kesti hetken päästä menoon mukaan.

Ensimmäisestä kohtauksesta lähtien aloin itse henkisesti varautua, että lähtö voi koittaa koska vain. Viivillä oli jo tuolloin kunnioitettavasti ikää, joten olisi voinut tapahtua ihan mitä tahansa, milloin tahansa. Tämä voi kuulostaa hassulta, mutta ensimmäisen kohtauksen jälkeen sanoin Viiville mielessäni hyvästit joka ikinen kerta, kun erottiin. Enhän voinut tietää jos juuri se kerta olisi viimeinen kun nähdään. Sitten koitti 7.9. Olin nähnyt Viivin viimeisen kerran pari viikkoa aiemmin.

Soittelimme isäni kanssa sunnuntaina 6.9. Isä kertoi Viivin saaneen taas uuden kohtauksen ja sanoi, että seurailee tilannetta. Vähän myöhemmin sain isältäni viestin:


"Viivillä oli n. 3 tunnin känni,
nyt on taas suunnilleen entisellään."


Vaihdoimme vielä muutaman viestin ja hämmästelimme jälleen, että on se ihme otus ja sitkeä sissi. Huokaistiin helpotuksesta ja toisaalta mielessä painoi epäilys. Maanantaina ei kuulunut mitään, mutta jostain syystä minulla oli kummallinen olo, jokin aavistuksen tapainen, sitä on vaikea selittää. Olimme jo aiemmin miettineet isäni kanssa yhdessä, että milloin tulee se lopullinen hetki ja miten se hoidetaan. Olimme sopineet, että kun se hetki koittaa, minulta ei tarvitse lupaa kysyä enää silloin. Olin sanonut isälleni, että luotan hänen arviointikykyynsä koska näkee Viivin päivittäin. Ja hän koki helpommaksi hoitaa tilanne yksin sen sitten joskus koittaessa. Tiesin jo etukäteen itsestäni, että läsnä en voisi olla, niin pahaa se tekisi. Aikaisin aamulla 8.9. sain isältäni viestin:


"Huomenta. Tein eilen elämäni raskaimman päätöksen,
päästin Viivin kivuttomille juoksumaille.frown emoticon
Eilen uusiutu sama kohtaus eikä alkanu toipumaan 
vaan horjui vaan ja katseli pää välillä toisin päin kallellaan. 
Muuten oli kyllä suht pirteä ja korvat pystyssä joten mieli 
oli hyvä loppuun asti. En enää voinut muuta."


Viivi oli kuollut maanantai-iltana 7.9. eutanasiaan. Isäni oli ollut vieressä rapsuttelemassa loppuun asti. Oli antanut luvan yhteistuhkaukseen, sillä meillä ei oikein olisi ollut paikkaa mihin haudata. Tämä oli meille paras ratkaisu. Muistoja on niin paljon, että emme tarvitse fyysistä paikkaa, jossa muistella. Ne muistot tulvivat mieleen ihan tässä kotisohvalla istuessa, lenkkipolulla, autoa ajaessa... Itketty tässä on. Ikävä on kova. Mutta nyt Viivin on hyvä olla, niin kulunut kuin tuo lausahdus onkin. Vielä en ole uskaltanut mennä käymään isälläni. Pelkään, että suru ottaa uudelleen vallan kun konkreettisesti koen, että Viivi ei enää ole siellä. Se on toisaalta hämmentävää, miten koira voi vaikuttaa ihmiseen näin. Mutta jokainen koiraihminen ymmärtää. Kuten alussa jo sanoin, Viivi oli perheenjäsen. Vaikka se viimeiset vuotensa asuikin isälläni, ei se silti ollut minulle sen vähempää rakas. Toki omaa surua helpottaa hieman se, että Viivi ei ollut enää viimeisinä aikoinaan läsnä päivittäisessä elämässäni eikä ole nyt poissa yhteisistä päivittäisistä rutiineista. Mutta ei tämä silti helppoa ole ollut, ei ollenkaan. Tätäkin tekstiä olen kirjoittanut kyyneleet koko ajan silmissäni.


7.9.2015 tunti ennen viimeistä matkaa.
Asento on kumara, askel epävarma.
Turkki harmaantunut.
Niin kaunis, niin rakas.

Viivillä oli pitkä elämä. 15 ikävuotta olisi tullut täyteen 16 päivän päästä kuolinpäivästä. Viivillä oli myös hyvä elämä. Ympärillä oli rakkaita ja rakastavia ihmisiä. En voisi ajatella koiralle parempaa. Oli hienoa, että Viivi sai isäni luona rauhallisen vanhuuden. Meidän perheen hulina olisi voinut olla sille viime aikoina jo vähän liikaakin. Esikoinen on kysellyt Viivin kuolemasta. Tämä onkin ensimmäinen kerta, kun ollaan asiaa jouduttu hänelle selittämään. Ei sekään helppoa ole. 4 vuotias ei vielä oikein ymmärrä sitä lopullisuutta. Saa nähdä tuleeko hän muistamaan Viivin vai onko vielä liian pieni. Kuopukselle tuskin jää muistikuvia. Mutta onneksi on valokuvia, joita katsella ja lukuisia muistoja, joita kertoa.



Hyvästi ystävä, nuku rauhassa <3


cry emoticon